Auliisti kohti kärsimystä

Ihminen on mukavuudenhaluinen eläin.
Kun katsoo ympärilleen, voi huomata, että lähes kaikki keksinnöt ovat syntyneet halusta luoda lisää helppoutta, mukavuutta ja vähentää vaivaa sekä tehtävää työtä.

Olemme vapaita valtavan monesta raskaasta työstä, jonka parissa meitä aiemmin eläneet sukulaisemme puuhastelivat säilyttääkseen elintasonsa. Jos palaa vielä muutaman sukupolven verran kauemmaksi, elämme kuin aateliset. Kun muutin kerrostaloasuntoon, totesin elämän olevan kovin mukavaa. Olen kuin hamsteri mukavasti sisustetussa häkissä, jossa kaikki tulee annettuna.

Mukavuudenhaluisuus on kuitenkin modernin maailman ansa, johon olemme lajina auliisti kävelleet. Ja ironista kyllä, emme edes tunnista olevamme ansassa.
Ja vaikka tunnistaisimme, emme oikeastaan halua tehdä asialle mitään – on niin mukavaa.

Luonto ja elämä on täynnä ristiriitoja. Ihmisellä on perusvietti tehdä elämästään lokoisaa – mutta jos elämä käy liian helpoksi, ihminen alkaa kärsiä. Jos aina on lämmin, ruokaa saatavilla, herkkuja yltäkylläisesti, lääkkeitä, joilla turruttaa hetkeksi kehon viestit ja kivut eikä minkään eteen tarvitse ponnistella eikä itseään tarvitse ylittää, ihminen ikään kuin sammuu.
Kokemus omista voimavaroista katoaa, jos voimavaroja ei koskaan tarvitse käyttää.

Resilienssi ja ihminen yleensäkin kasvaa epämukavuusalueella. Elämme ajassa, jossa epämukavuusalueelle menemistä vältellään viimeiseen asti. Moni kokee arkensa niin kuormittavaksi jatkuvan informaatiotulvan alla pärskiessä, että epämukavuutta ei missään nimessä haluta lisää.

Wim Hof puhuu paljon siitä, miten tärkeää ihmisen on kävellä halukkaasti kärsimyksen luo – sen sijaan, että kärsimys tulee ihmisen luo. Koen, että tässä on suurta viisautta. Kun uskallan hengittää avannossa kivun ja hätäsignaalien ohi, koko systeemini saa kokemuksen, että en ole todellisessa vaarassa eikä ensimmäinen merkki epämukavuudesta välttämättä olekaan kuolemaksi.

Kun katson kohti kehoni kipua tai siellä jylläävää epämukavalta tuntuvaa tunnetta ja todella tunnen sen kaiken, saan kokemuksen, että tunteeni ja tuntemukseni eivät ole minua suurempia – minuun mahtuu valtameren verran. Kun jaan ystävälle, miten hänen toimintansa on satuttanut minua, löydänkin syvempää yhteyttä ja kokemuksen, että olen itseni puolella.

Kulttuureissa, joissa on voimakkaita rituaaleja ja riittejä, jotka haastavat tekijöitänsä suuresti, on huomattu, että näihin koitoksiin osallistuvien mielenterveys on pitkään paremmalla tolalla kuin niiden, jotka eivät ottaneet osaa. Me tarvitsemme kokemuksia pystyvyydestä, voimasta, sitkeydestä ja itsensä ylittämisestä.

Kliseet usein pitävät paikkaansa ja niin pitää myös se, että pelkojen takaa löytyy vastauksia ja häpeän takaa nautintoa, yhteyttä ja voimaa. Sen sijaan, että kavahtaisimme epämukavuutta, mitä jos menisimme lempeästi sitä kohti? Opettaisimme kehollemme ja mielellemme hitaasti, että vaikka on epämukavaa, olen turvassa.
Kärsimys syntyy siitä, että välttelemme sitä, mikä tuottaa meille kipua. Jos uskallamme mennä kärsimystä kohti, elämä yleensä palkitsee.

Ja loppuhuomiona – jos oot se tyyppi, joka aina puskee, aina menee täysillä, joka hyppää aina ensimmäisenä rotkoon tai intensiivisimpään työskentelyyn mukaan niin tää teksti ei oo välttämättä sulle. Itsensä haastamisen vastapainoksi tarvitaan valtavasti ei-minkään-tekemistä ja integraatiota. Tästä kirjoitan lisää seuraavassa tekstissäni.