Miksi TRE ei aina toimi?
osa 1
Olen ”tärisyttänyt” seitsemän vuoden aikana satoja ihmisiä.
Osalle tärinä toimii kuin taika heti alusta lähtien, he rakastuvat menetelmään ja jatkavat sen parissa vuosia. Osalla tärinä ei meinaa lähteä, kokemus on epämiellyttävä tai tärinät jää tärisemättä kotona, vaikka tärinä tuntuikin ohjauksessa hyvältä.
Pohdin tässä tekstissä syitä sille, miksi menetelmän opettelun jälkeenkin tärinät jäävät tärisemättä. Paneudun erikseen toisella kertaa siihen, miksi tärinä ei välttämättä ensimmäisillä kerroilla ja harjoittelun alussa toimi toivotusti.
Yleisin syy, miksi tärinät jää kotona tekemättä, on varmasti kokemus ajan puutteesta.
Arkemme on kovin täyttä ja tärinäharjoitus vaatii jotain, joka tuntuu melkein mahdottomalta: Pysähtymistä kehon äärelle. Vaikka tärinän harjoittaja ei tarvitsisi enää alkuliikkeitä eli kevyttä jumppaa saadakseen tärinän käyntiin, tärinä vaatii silti useimmilta sitä, että ihminen muistaa pysähtyä hetkeksi kehon äärelle kuuntelemaan, mitä kehossa tapahtuu. Tällaisen pysähtymisen äärelle harva arjessaan ajautuu – jopa perinteinen meditaatio on omalla tavallaan keholle suoritus, kun istutaan hiljaa paikallaan sen sijaan, että keho saisi ottaa ohjat käsiinsä.
Moni kaipaa omaa tilaa tärinän harjoittamiseen. Kumppanin tai lapsen seurassa ei tunnukaan luonnolliselta täristä, tärinähäpeä voi viedä tilaa tai kokemus siitä, ettei pysty päästämään täysin irti, ellei ole yksin. Vauhdikkaaseen elämään tottuneelle voi olla vaikea alkaa asettaa rajoja perheenjäsenille ja ilmoittaa, että aikoo ottaa nyt 30 minuuttia omaa aikaa toisessa huoneessa. Iltaan mennessä ylikuormitus voi olla niin suurta, ettei uudehkon menetelmän äärellä oleminen tunnu palauttavalta vaan helpommat ajanviettotavat vetävät puoleensa.
Toisaalta tärinä yksin ei välttämättä tunnukaan niin kivalta kuin tekeminen ryhmässä – osalle yhdessä tekeminen ja ohjaajan läsnäolo luovat turvaa, joka yksin ollessa saattaa etenkin harjoittelun alussa puuttua.
Joskus TRE nostaa pintaan kehosta myös uupumuksen tunnetta. Oma intuitioni ja kokemukseni sanoo vahvasti, että TRE ei tee väsyneeksi vaan harjoituksen, ja erityisesti sen aikana pidettyjen pysähdysten, aikana esiin noussut väsymys on kehon todellinen kokemus, jota ihminen on tottunut väistämään tekemiseen. Kun kehoyhteys tärinän myötä vahvistuu, väsymys nousee pintaan. Vaihtoehdoksi jää jatkaa tekemistä ja väsymyksen ohittamista tai opetella kohtaamaan väsymys ja antamaan sille tilaa.
TRE voi nostaa pintaan kehosta jännityksiä ja kipuja tai tunteita. Joskus nämä saavat ihmiset lopettamaan tärisemisen – tärinä ei tunnu enää rentouttavalta vaan ikävältä. Jos tärinä on turvallisesti säädeltyä, esiin nousevat jumit ja kivut ovat kokemukseni mukaan jotain, jotka jo asuvat kehossa ja nousevat tärinän myötä esiin.
Monesti olen kokenut, miten esiin noussut kipu ja jännitystila alkaa jossain kohtaa purkautua tärinän avulla – mutta ensin tosiaan jännitys tai kipu on koettava.
Tärinän aikana kehoon ei kuulu sattua ja jos näin on, silloin todennäköisesti vireystila täristessä on noussut liian voimakkaaksi eikä tärisijä ole huolehtinut itselleen sopivasta tauottamisesta.
TRE voi nostaa pintaan monenlaisia tunteita. Tärinän lisäksi kehosta voi alkaa nousta kiukkua, nautintoa, ärsytystä, surua tai naurua. Välttämättä ihminen ei edes tiedä, miksi itkettää, mutta kyyneleet valuvat valtoimenaan. Jos tunteiden tunteminen, tai tietyn tunteen kokeminen, on uutta ja ihminen on tottuneempi painamaan tunteet alas ja ohittamaan ne, tunteikkuuden lisääntyminen voi tehdä tärinästä epämiellyttävää.
Samaan aikaan ihminen voi kaivata elämäänsä lisää elävyyden tunnetta ja toimivampaa suhdetta itseensä sekä toisiin, mutta tunteiden vapautuminen voi silti herättää turvattomuutta, jos tunteiden kanssa ei ole tottunut olemaan.
Jos TRE-prosessi on kovin tunteikas eikä se tunnu tärisijästä miellyttävältä, voi ohjaukseen hakeutuminen auttaa tärinää ja tunteita liikkumaan.
Puhun TREtä opettaessani painekattilasta, jota jokainen meistä kantaa mukanaan. Painekattilaan on varastoitunut kaikki se, joka ei ole ollut mielestämme tervetullutta, tietoisesti tai alitajuisesti – tärinät, kipu, tietyt tunteet ja vaikkapa väsymyksen kokemus. Kun painetta kertyy painekattilaan tarpeeksi, ihminen alkaa oireilla moninaisin tavoin. TRE on työtä painekattilan kanssa. Tärinän lisäksi kehosta alkaa harjoittelun myötä vapautua monenlaista, sinne ”varastoitunutta” ja kesken jäänyttä. Tätä vapautumista moni tärinän pariin hakeutuva tietämättään etsii, mutta kun prosessi alkaa, se ei olekaan välttämättä helppo ottaa vastaan. Jos on jo lapsena oppinut, että viha ei ole tervetullut tunne, sitä ei ole todennäköisesti helppo ottaa vastaan, vaikka se olisi tervetullutta ja tarpeellista.
Ohjaajana koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi kertoa tästä prosessista, jota TRE ihmisessä voi käynnistää. Näin erilaiset reaktiot eivät tule niin suurena yllätyksenä ja kenties ihminen hakeutuu todennäköisemmin ohjaukseen niiden noustessa sen sijaan, että lopettaa tärinän kokonaan. Kuitenkin suurin osa tärinästä on hyvin antikliimaksisista, rentouttavaa tärinää ilman sen suurempia tyrskyjä. Tärkeää on tietää, mitä tehdä aallokon voimistuessa.
Ensisijainen neuvoni on katsoa rehellisesti omaa harjoitusta:
Kuinka täysillä teen? Pidänkö taukoja? Muistanko hengittää? Tärisenkö liian usein tai liian pitkiä aikoja kerralla? Miten voisin lisätä turvan tunnetta tärinän aikana? Voisinko hyötyä siitä, että joku istuu vierelläni tärinäni aikana tai että tilassa olisi toisia ihmisiä tärisemässä? Voisinko etsiä tärinän rinnalle muita somaattisia menetelmiä, jotka auttavat haasteissani?
Kun tunteita alkaa nousta painekattilasta, esimerkiksi vapaa tanssi yksin tai yhdessä vapauttaa valtavasti. Toiset löytävät hengitysharjoituksista (esim. Wim Hof) apua tärinän rinnalla.
Uskalla etsiä apua, tukea ja inspiraatiota omalle somaattiselle matkallesi. Sinun ei välttämättä tarvitse keksiä yksin pyörää uudelleen.
