INTEGRAATIOKRIISI
Modernin ihmisyyden ansaan on hiipinyt viimeisen 20 vuoden aikana tylsyyden täydellinen poistuminen. Miten ihanaa, ettei enää tarvitse tuijottaa bussissa ohi kulkevaa maisemaa tai hissiä odotellessa tuijottaa typeränä eteensä. Olemme onnistuneesti korvanneet kiusalliset
hiljaisuudet ja turhat kuulumisten vaihdot loputtomalla viihteellä.
Tylsyyden poistumisen lisäksi olemme onnistuneet poistamaan myös samalla ei-minkään-tekemisen. Nämä kun kulkevat tiivisti käsi kädessä. Tehdessään ei-mitään ihminen pohdiskelee, tuntee tunteitaan ja kehoaan, haaveilee ja reflektoi. Näitäkään ei mitään tarvitse enää tehdä.
Ihminen ajautuu mukavuudenhalussaan jatkuvasti kauemmaksi itsestään. Haastavan tunteen noustessa, puhelin ilmestyy käteen, dopamiinit aivoihin ja tunne painuu
taka-alalle. Pystymme eläytymään täysin toisten ihmisten elämään ruudun kautta ja samalla pakenemaan sitä elämää, joka sykkii omassa kehossamme.
Ohitamme kehon viestit, kuiskaukset ja mahdollisimman pitkään myös huudot, koska kehoon tullakseen pitää pysähtyä, eikä se tunnu kivalta.
4-vuotias lapseni on oppinut, mitä tarkoittaa tylsyys. TYLSÄÄÄÄ hän huutaa, täynnä levottomuutta ja ahdistusta. Jotain PITÄÄ keksiä, jonkun pitää ratkaista tämä ikävä tunne. Katson hänen kärsimystään tylsyyden äärellä ja sitä, miten hän kinuaa ja janoaa päästä tällaisella hetkellä käyttämään lyhyen ruutuaikansa – ja ymmärrän, miksi me aikuiset niin
auliisti nappaamme harhautuksen käteemme.
Tylsyys on tyhjyyttä, tylsyys on pakottaa hiljentymään, aistimaan ja kenties jopa tuntemaan sen pienen tyhjyyden tunteen, jota niin
moni meistä ihmisistä kantaa sisimmässään, vaikka kaikki teeskentelevätkin, ettei näin ole.
Dr. Dan Siegelin mukaan mielenterveys on suoraan yhteydessä integraatioon. Elämä on väistämättä täynnä haasteita, isompia ja pienempiä traumoja, kipuja, kasvua, kärsimystä, kasvua ja isoja tunteita. Yksinään nämä eivät kuitenkaan horjuta mielenterveyttä vaan
haasteita tulee siinä kohtaa, jos näitä kokemuksia ei pysty integroimaan.
Integraatiosta puhutaan psykedeelien ja muiden isompien kokemusten kohdalla jonkin verran. Mutta ei lainkaan tarpeeksi edes siellä. Olen osallistunut keskustelutyöpajaan psykedeelikulttuurin parissa, jonka teemana oli integraatio. Viiden hengen ryhmästämme
kolme ei tiennyt, mistä on kyse.
Kuinka paljon integraatiosta puhutaan tavallisen arjen keskellä?
Miten integroimme vanhemmaksi syntymisen transformaation? Entä läheisen kuoleman? Uramuutoksen? Miten integroimme niitä oppeja, joita elämä tarjoaa meille jatkuvasti – oikeastaan jokainen päivä on mahdollista oppia jotain, jos ja vain jos, muistaa pysähtyä,
reflektoida ja integroida, mitä oikeastaan minussa tapahtuikaan, miltä se tuntui, mitä uutta se herätti tai mitä vanhaa pudotti.
Integraatio tapahtuu kokemukseni mukaan parhaiten kahdella tapaa:
Silloin, kun en tee mitään ja annan vain ensisijaisesti kehoni prosessoida (liike, ääni, hengitys); ja silloin, kun olen aidossa, läsnäolevassa yhteydessä toisiin ihmisiin.
Tämä ei ole uutta eikä rakettitiedettä – ihmiset ovat kautta historiansa kokoontuneet piireihin tuijottamaan tulta, tanssimaan villisti ja jakamaan tarinoita. Jos olet koskaan istunut jakopiirissä, olet kenties saanut kokemuksen siitä, miten toisen jakama kokemus laittaakin
omassa sisäisyydessä palikoita paikalleen.
Mielenterveyskriisi ei ole kenellekään uusi uutinen. Mutta integraatiokriisi on. Onko taas niin, että tuijotamme silmä kovana oiretta, huomaamatta, mikä oireen aiheuttaa? Meillä ei ole aikaa, intoa, taitoja tai uskallusta integroida elämän haasteita eikä yhteisöjä tukemassa tätä prosessia.
Some tarjoaa näennäistä tukea – se voi auttaa hieman, että tietää
jonkun toisen käyvän samaa läpi. Se voi keventää oloa pikkuisen, kun löytää omaan kärsimykseen iskevän hupaisan meemin tai ryhmän, jossa kaikki elää samaa juttua läpi.
Samalla on mahdollisuus langeta jälleen uuteen ansaan – tehdä kärsimyksestään identiteetti, luoda sen pohjalta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja näennäistä yhteisöllisyyttä. Näin kärsimys
jää asumaan taloksi eikä siitä enää raaskisi edes luopua.
Integraatio luo rauhaa. Se on kehon, mielen ja hengen prosessi, jossa elämässä koettu asettuu osaksi ihmisen tarinaa, mutta ihminen ei rakennu sen varaan. Integraatio luo eheyttä,
vakautta ja vahvuutta. Jotta integraatiota voi tapahtua, tarvitsemme tylsyyttä. Tarvitsemme uskallusta pysähtyä itsemme, tunteidemme ja kehomme äärelle uteliaasti, toistuvasti, joka
päivä. Tarvitsemme kanssasäätelyä ja tukea toisilta, tarvitsemme yhteisöjä, joissa juhlistetaan uskallusta jakaa rehellisesti ja olla totta.
Mitä vauhdikkaampi elämä, sitä enemmän integraatiota tarvitaan.
Tällä hetkellä meillä on lajina kaasu aivan pohjassa, mutta suunta täysin hukassa – Koska emme ole ehtineet välissä pysähtyä pohtimaan, mihin oikeastaan olen menossa, kuka olen tässä hetkessä ja mitä minussa oikeastaan tapahtuukaan tämän elämän pyörteissä
