Matkani katarsiksesta keskukseen.
Kävin mielenkiintoisen keskustelun Elosfesteillä siitä, miksi tantratyöpajoissa on usein niin paljon räjähtävää katarsista, huutoa ja kirkumista.
Miksi näin?
Onko tantra aina sellaista?
Ja miksi se tuntuu koukuttavan ihmisiä?
Olen itsekin elänyt läpi intensiivisen katarsis-vaiheen. Minun piti säännöllisesti muutaman päivän välein laittaa voimakasta musiikkia soimaan, tanssia, kirkua ja mäiskiä tyynyjä. Tämä auttoi aina hetkeksi, kunnes hitaasti sisäisen paineen tunne kasvoi uudelleen.
Olin painanut alas kaikkia tunteita siihen astisen elämäni ajan. Tämä oli kerryttänyt sisälleni valtavan painekattilan. Tätä painetta piti pihistää jatkuvasti ulos sen jälkeen, kun siitä tulin tietoiseksi. Muuten se kääntyi sisäänpäin ja alkoi syödä minua elävältä. Joten minä tärisin paljon, huusin paljon ja itkin paljon. Ja intensiivisesti.
Tätä vaihetta kesti useampi vuosi. Pikku hiljaa paine väheni. Se alkoi purkaantua pienemmällä voimalla ja kevyemmillä työkaluilla. Kun uskalsin päästää tunteeni ulos, opin myös pitämään niille pikku hiljaa tilaa. Pystyinkin tuntemaan tunteita syvästi, ilman että ne enää jäivät jumiin tai että niitä piti oksentaa ulos. Tunteet alkoivat nousta ja laskea kuin aallot ja mahtua minuun.
Suomalaiset ovat välttelevästi kiintynyttä kansaa. Tunteet on opittu piilottamaan ja painamaan alas sukupolvien ajan. Tämä paine elää meissä hyvin vahvana ja siksi Suomessa tantraskenessä on paljon tilausta työpajoille, joissa saa huutaa ja purkaa painetta.
Tantratyöpajoja on kuitenkin hyvin monenlaisia eikä kaikkiin sisälly katarsikseen kannustavia harjoituksia. Jos tunnistat kaipauksen päästää painetta ulos, etsi työpajoja, joissa tämä on mahdollista. Aktiivisista meditaatioista erityisesti Oshon Dynaaminen meditaatio sekä Aum-meditaatio palvelevat tätä tarvetta hyvin. Kun olet oppinut alkeet, etsi sinulle toimiva keino tehdä tätä arjessasi säännöllisesti.
Mutta… totta tosiaan, katarsis myös koukuttaa. Äärimmäisten kokemusten aikaan tuntee olevansa Elossa 
Siksi katarsis koukuttaa. Siksi monet hakeutuvat aina niihin intensiivisimpiin työpajoihin, mitä on tarjolla.
Ylivireälle keholle intensiivisyys on tuttua. Täysillä tai ei mitään. Kun painekattilan kannen avaa ja päästelee kunnolla ulos, tuntuu aina siltä, kuin tekisi merkittävää paranemistyötä.
Elämä asettaa meille kuitenkin säännöllisesti sudenkuoppia, joihin voimme pudota tai heittäytyä. Katarsiskoukku on yksi näistä.
Jossain kohtaa nimittäin tulee se vaihe, että suurimmat huudot on huudettu. Kun on jo oppinut, ettei hajoa isoista tunteista. Silloin viimeistään on aika kypsä alkaa kasvattaa säiliötä, jossa tunteet saavat tuntua syvästi ja elää ilman räjähtelyä. Onkin aika tasapainottaa hermostoa ja vahvistaa sisäistä turvallista aikuista; Kulkea hetken aikaa kohti rauhaa, turvaa, pehmeyttä ja herkkyyttä.
Siksi on hyvä säännöllisesti pysähtyä itsereflektion ja hiljaisuuden äärelle ja tutkailla rehellisesti, palvelevatko tapani ja käyttämäni työkalut minua yhä vai ovatko ne muuttuneet tutuiksi ja turvallisiksi? Ehkä jopa keinoksi väistää sitä, mikä on todella syvimmillään juuri nyt elossa, kenties kerrosta aiempaa syvemmällä?
Ja koska elämä on syklistä, jossain kohtaa tulee kenties taas aika huutaa enemmän.
