Sisäinen ääni, joka kertoo, mitä Pitää tehdä ja miten siitä suoriutua, on monelle varmasti hyvin tuttu. Tämä piiskuri ja sisäinen kriitikko on tyyppi, joka kantaa paljon huolta siitä, että ihminen suoriutuu elämästä, kuten kuuluu ja miten hyväksyttyä ja riittävää.
Vähemmän kuulee puhuttavan siitä, miten suhdetta tähänkin tyyppiin voi parantaa.
Miten lopulta tässäkin on kyse ”ihmissuhteesta”, mutta vain oman pään sisällä olevasta sellaisesta.
Oma suhteeni piiskuriini on muuttunut ajan saatossa valtavan paljon.
Aikanaan se johti showta. Elin pääasiassa, kuten täytyy, pitää ja kuuluu. Niin kuin olin oppinut, että elää täytyy, jotta tulee hyväksytyksi. Tietenkään tämä ei riittänyt piiskurille, vaan se vaati aina vähän enemmän. Koska elin jonkun toisen elämää kuin omaani, se vaati valtavan paljon energiaa. Nykyään tätä kutsutaan ilmeisesti ”maskaamiseksi”.
Ja lopulta en kuitenkaan onnistunut olemaan ”normaali” tai sopimaan joukkoon. Sisälläni asui aina levoton kapinallinen, jota ei voinut hiljentää. Ajauduin onnekseni paranemisen ja parantamisen polulle tai ”hörhöhommien” pariin, kuten sitä kaikkella rakkaudella kutsun.
Piiskuri oli ja pysyi, nyt vain muoto muuttui.
Olenko tarpeeksi läsnä?
Tarpeeksi tietoinen?
Myötätuntoinen?
Miksi syöt tuota roskaa?
Miksi alennat vibraatiotasi ruudun ääressä kökkimällä?
Miksi et tee enemmän kehittyäksesi parhaaksi sinuksi?
Ja niin edelleen.
Onneksi tantran polku säästi minut pahimmalta ”pelkkiä positiivisia vinoja”-skeneltä.
Hupaisa uusi vaihe sisäisen piiskurin kanssa löytyi, kun tietoisuuteni taso alkoi heilua kahden ”tason” välillä. Viikonlopun tantrakoulutusmoduuli avasi sydämen ja kehon. Asiat virtasivat ja tunsin olevani Minä.
Ja kas.. muutama tunti kotiinpaluun jälkeen olin solahtanut vanhaan tapaani olla niin sutjakasti, että jäljelle jäi vain ihmetys, että oliko kaikki unta.
Ja piiskuri, joka sätti, että miksen pysty integroimaan arkeeni Välittömästi sitä kaikkea ja muuttumaan Heti. Miksi kehoni oli taas kireä, ajatukset negatiivisen sekavat ja merkityksen tunne kadonnut.
Toinen uusi homma piiskurille löytyi samoihin aikoihin, kun varjotyön seurauksena aloin tulla enemmän tietoiseksi automaattisista reaktioistani, triggeröitymisistäni ja hetkistä, kun… no ei vaan mennyt putkeen. Sen sijaan, että olisin kyennyt muuttamaan reaktioni, sainkin nyt ilon katsella ikään kuin ulkopuolelta, miten kaikki meni päin persettä. Olin tietoinen, että ”ei näin”, mutten kyennyt muuhunkaan.
Tietoisuus on tietysti ensimmäinen askel asioiden muuttamiseksi ja muuttumiseksi.
Mutta nuo hetket, kun vasta havahtuu johonkin toimintatapaansa, olivat ja ovat yhä toisinaan kertakaikkisen hämmästyttäviä ja polvilleen pudottavia. Ja pitivät kriitikon kiireisenä.
Iso muutos suhteessani sisäiseen piiskuriini tapahtui Zen Coaching-tuokiossani tänä keväänä, kun piiskuri sai hahmon (kovin äkäinen lohikäärme 
) ja ensimmäistä kertaa kävin kunnon keskustelun sen kanssa.
Mitä se oikeastaan kaipaa, toivoo minulle ja miksi se tekee niin kovasti töitä?
Ymmärsin, että lopulta se haluaa minulle pelkästään hyvää. Se ei toki ole kovinkaan kiinnostunut siitä, olenko onnellinen. Sitä kiinnostaa enemmän, selviänkö elämässä, pärjään riittävän hyvin, suoriudun velvollisuuksistani.
Ymmärsin, että kärsin vakavasta sisäisestä luottamuspulasta. En luottanut tähän vaativaan tyyppiin yhtään, sillä koin sen ärhäkäksi kiusaajaksi, joka ajoi minut uupumukseen. Mutta luottamus on aina kahden kauppa eikä piiskurini luottanut myöskään minuun. Se ei luottanut, että selviän kaikesta ilman sen jatkuvaa muistuttelua. Se ei luottanut, että pystyn, muistan, jaksan ja kykenen, joten se patisti, patisti lisää ja lopulta töni ja huusi, jotta saisi minut liikkeelle. Tämä tietysti johti vastarintaan ja uupumuksesta toipuessani olinkin asettanut sille valtavan tiukan rajan ja lopettanut sen kuuntelemisen käytännössä kokonaan.
Zen Coaching-tuokiossani ymmärsin, että tämä lohikäärme on myös minun kunnianhimoni, haluni kasvaa, kehittyä, voimistua. Jos sanon kaikelle sille, mitä se edustaa EI, kiellän silloin myös oman voimani. Olen vietävissä ja helpon hedonismin houkuteltavissa enkä todella koskaan voi saavuttaa omaa potentiaaliani. Ymmärsin, että tämän osan kieltäminen ajaa minua passiivisuuteen ja alivireyteen, joiden molempien asumista olemisessani olin paljon ihmetellyt – en ollut enää uupumuksesta väsynyt, miksi en vieläkään jaksanut ja saanut aikaan tavalla, jota sydämeni janosi?
Tällä hetkellä olemme lohikäärmeeni kanssa siinä pisteessä, että hän saa toisinaan piiskata minua liikkeelle, kun meinaan valita sen helpoimman tien ja matalimman riman. Piiska on lempeän pehmeä flog kipeän kepin sijasta. Sen ääni on yhä voimakas, mutta se ei enää huuda. Sen ei tarvitse, koska se tietää, että arvostan sitä työtä, mitä hän tekee ja kuuntelen sitä. Se ei myöskään enää ole ylityöllistetty, koska asioista päätän lopulta minä sydämestäni käsin eikä tämä pieni osa persoonaani. Me olemme tiimi.
:
:
:
Kuka sinä olet?
Olen torikokous ja ekosysteemi.
